Kulta, musta tuntuu että oon koukussa rahapeleihin.

Kerroin ensimmäisen kerran kumppanilleni rahapeleistä kaksi vuotta sitten. Tuolloin kerroin, että nyt on vähän heikko rahatilanne, mutta että olen lopettamassa pelaamisen ja haluan itse hoitaa tilanteen kuntoon. Kaikki talouslaskut ja pakolliset menot olin aina hoitanut tunnollisesti, joten sen puolesta ongelmia ei ollut. Kumppani otti kädestä kiinni ja ymmärsi.

Kulta, mä olin taas tyhmä.

Lupauksestani huolimatta jatkoin jonkin ajan kuluttua pelaamista. Eihän se haittaa, jos nyt silloin tällöin laitan muutaman kympin pelikoneisiin, eihän? Paitsi, ettei se koskaan jäänyt siihen muutamaan kymppiin. Pelihurmos vei mukanaan niin tehokkaasti, että olin taas kerran pelannut itseni suohon. Edelleen matelin kumppanin luokse tunnustamalla, että pelit olivat auenneet ja rahaa mennyt. Tälläkin kertaa kumppani toimi samoin, kuin aiemmin. Otti kädestä kiinni, halasi ja tuki.

Kulta, mä oon niin pahoillani.

Kolmas kerta. Kysyin jo itseltänikin tuolloin, kuinka idiootti ihminen voi olla. Niin monta kertaa olin jo löytänyt itseni syvästä kuopasta ja tuntenut ahdistusta sen takia, mutta silti vain jatkoin samaa rataa. Syyllisyys takoi päässä, kun pyysin saada jutella kumppanin kanssa, sen kolmannenkin kerran, rahapeliriippuvuudsta.

Tällä kertaa kuitenkin totesin, että haluan tehdä homman kerrankin oikein. Kerroin samalla myös aiemmin siloteltujen yksityiskohtien sijaan totuuden - velkaa oli, vaikkakin vain parin tonnin verran, mutta kuitenkin. Maksusuunnitelma on olemassa. En vieläkään ole halukas juttelemaan aiheesta, mutta on pakko. Se oli jo nähty, kuinka hyvin onnistuin kun yritin "mää itte" -tekniikkaa.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, kolmannenkin kerran aikana kumppani istui kanssani, kuunteli ja totesi, että hyvä että kerroin. Kumppani oli samaa mieltä siitä, että tarvitsin tukea ja että velka oli huono juttu, mutta että sitä ei sentään ollut päässyt kertymään niin paljoa että se pilaisi loppuelämän.

Kerroin, että yksi suurimmista syistä miksi asiasta oli niin hankala puhua, oli häpeä. Häpeä ja pelko siitä, että kumppani näkisi minut epäluotettavana ja tyhmänä. Kerroin lisäksi, että tällä kertaa myös ihan oikeasti pistän pelitilit kiinni. En jäähylle, vaan totaalisen kiinni. Kumppani nyökkäsi ja sanoi olevansa ylpeä. Naurahdin, että ei tässä taida kuitenkaan olla aihetta ylpeilyyn.

Mutta on ehkä kuitenkin. Jokainen sähköposti mitä lähetin nettikasinoiden asiakaspalveluille kasvatti ylpeyttäni. Että vihdoin teen jotakin täysin oikein. Olo on myös kevyt nyt, kun tiedän että kumppanini on täysin kartalla tilanteestani. Ei tarvitse salailla eikä mutista mitään puolitotuuksia. Kaikki on pöydällä kaunistelmattomana, eikä se ollutkaan niin kamalaa.

Nukuin viime yönä paremmin kuin aikoihin.

- ExPeluri